HUONOLAATUISESTA EI SAA HYVÄÄ TEKEMÄLLÄKÄÄN
Tarina pärekopasta
Asuin 1970-luvun alussa kaksi vuotta Posiolla. Kävin siellä koulua, viihdyin ja sain hyviä ystäviä. Vierailin viikonloppuisin koulukavereiden kotona ja eräällä tällaisella reissulla antoivat perheen vanhemmat miulle valmistamansa pärekopan – terveisiä vain Kultapuroille, muistot teistä ovat tallella! Neljäkymmentäkuusi vuotta (siis todella 46 v.!) sitten saamani pärekoppa on kulkenut mukanani siitä asti, muuttanut kanssani lähes kaksikymmentä kertaa, toiminut välillä lankakoppana ja välillä lehtisäilönä. Viimeiset kaksikymmentäkolme vuotta se on ollut aktiivipalveluksessa roskakorina työpajallani - ei mikään siisti työtehtävä.
Mitä luulette, miltä koppa näyttää tänään? Arveletteko, että se on räjähdysalttiissa tilassa? Voinpa kertoa, että ikä näkyy siinä huomattavasti vähemmän kuin peilikuvassani. Päreen pinta on kauniisti tummunut, mutta koppa on ehjä ja täysin moitteettomassa kunnossa. Neljänkymmenenkuuden palvelusvuoden jälkeen! Asian täytyy liittyä laatuun, sillä mie olen onnistunut rikkomaan lukuisia muita esineitä tänä aikana eikä koppa valitettavasti ole saanut muita hellempää käsittelyä osakseen.
Tarina laadusta
Nyt täytyy analysoida. Revin pärekopan palasiksi ja katson mikä sen salaisuus on. Ei hätää, vain kuvainnollisesti palasiksi.
Materiaali: Puu, josta päre on höylätty, oli valittu omasta metsästä. Se oli saanut kasvaa lujaksi rauhassa ilman tehokasvatuskiirettä. Puun oli valinnut henkilö, joka tiesi millainen puu sopii parhaiten pärepuuksi.
Työ: Päreet on höylätty ammattitaidolla – itse tekemällä opitulla tai ehkä perintönä saadulla tiedolla. Jo höylätessä on varmaan tiedetty millainen tuote päreistä tehdään. Punonta on tehty huolella ja tekijän itsekritiikki on sanellut työn laatutason. Herkin alue, kopan suu, on vahvistettu puisella vanteella, joka on sidottu napakasti ompelemalla. Kiinnittämiseen oli käytetty muovinyöriä – äkikseltään tämä tuntuu eko-virheeltä luonnonmateriaalista tehdyssä tuotteessa. Pitkän käytön jälkeen voi tuumia, oliko nyörimateriaali sittenkin oiva valinta. Olisiko luonnonkuitunyöri kestänyt kaikki nämä vuodet ja koettelemukset hiutumatta? Eri materiaaleilla on omat etunsa. Nyörin ompeleminen on suunniteltu huolellisesti ja käyttämällä kahta eri väriä, on ajateltu myös silmän iloa.
Käyttö: Jo näin pitkä ikä kertoo kopan soveltuvuudesta käyttöesineeksi. Lisäisin siihen vielä, että tuote toimii hyvin: se pysyy tukevasti pystyssä ja päreet ovat sileitä – ne eivät tikkuile. Sen vuoksi kopan sisälle on voinut kätkeä monenlaista tavaraa. Luonnonmateriaalit ovat arvo sinänsä ja jos koppa jostain syystä tulee tiensä päähän, ei sen loppusijoitus tule tuottamaan vaikeuksia.
Tarina valmistamisesta
Tuotteen valmistajalla tulee olla pyrkimys laadukkuuteen. Tuote valmistetaan hyvistä materiaaleista, valmistus tehdään ammattitaitoisesti, tuote suunnitellaan niin, että se toimii käyttötarkoituksessaan, tuotteen tulee olla huollettavissa ja kestää pitkään. Lopulta sen käytöstä poistaminen tulee olla mahdollista turvallisesti.
Joudun lopettamaan täman tarinan pala kurkussa, sillä painin laatuvaatimusten kanssa jatkuvasti. Olen pieni tuottaja ja joudun hankkimaan materiaalit käytännöstä sieltä, mistä niitä myydään miulle sopivissa erissä. En voi ostaa tuhansia lankakiloja kerrallaan. Taloudellisesti on myös haastavaa kiertää kansainvälisillä messuilla tutustumassa tarjontaan.
Myydessäni vastaan kuitenkin tuotteen laadullisesta kokonaisuudesta - vaikkakin osa tuotteesta on materiaalina muualla tuotettua. Pyrin tietenkin ostamaan mahdollisimman laadukkaita materiaaleja ja jos mahdollista, testaamaan niitä etukäteen. Aina se ei kuitenkaan ole mahdollista ja eri erien laatukin vaihtelee.
Otan mielelläni vastaan reklamointia tuotteistani - se on hyvä tapa pyrkiä parantamaan valmistusta ja tämä on se osa tuotteesta, josta varsinaisesti olen vastuussa. On kuitenkin ikävää, kun asiakas kertoo olevansa pettynyt laatutasooni, sillä shaalista lähtee jatkuvasti paljon nöyhtää - ja liitteenä toimitettu kuva kertoo karua totuutta tilanteesta. On herkullista pyrkiä käyttämään suomalaisia materiaaleja, mutta myöhemmin voin todeta, että tummista villalangoista irtoaa todellakin paljon kuituja ja ne vanuttuvat helposti.
Kun hankin mielestäni laadukkaan ja arvokkaan paitakankaan paikallisen ravintolan karjalaisiksi paidoiksi, pesen sen ensin. Näin saan mahdollisen irtovärin ja kutistuvuuden eliminoitua. Kun paljastuu, että paidan valkeapohjaiset somisteet muuttuvat pesun jälkeen likaisen harmaiksi, on katastrofi kypsynyt. Tutkittuani asiaa toinenkaan pesu ei poista irtoväriä kankaasta, vaan sitä lähtee pesu toisensa jälkeen kunnes itse paitakangas on harmaata. Näitä kauhutarinoita putkahtelee valitettavasti silloin tällöin esille.
Pellavalangat keitetään nykyisin kehräämöillä. Langan pinta kovettuu, eikä kudottaessa lähde niin paljoa nöyhtää. Pesuissa lanka kuitenkin pehmenee ja nöyhtää irtoaa tavalliseen tapaan. Kovasta langasta on vaikea kutoa eikä kankaasta ei tahdo saada tiivistä. Kun tuote jää harvaksi se kutistuu enemmän (tämän voi tietenkin ennakoida).
Osa materiaaleissa tapahtuvista muutoksista johtunee tuotannon “kehittämisestä”, osa jatkuvasta hintakilpailusta. Kun hintaa saadaan alemmas, joutuu laatu yleensä maksumieheksi. Kehräämöjen elinkaaret muodostuvat lyhyiksi ja kun olen löytänyt laadukkaan pellavakehräämön, huomaan pian sen lopettaneen toimintansa. Materiaalien hankinnasta on muodostunut tanssia veitsenterällä.
MIKÄ IHMEEN MORSINKO?
Morsinko on kasvi, nimenomaan värikasvi. Suomessa sitä kutsutaan myös Morsiamen kruunuksi näyttävän keltaisen latvakukintonsa vuoksi ja latinalaiselta nimeltään se on Isatis Tinctoria. Kasvi on kaksivuotinen: ensimmäisenä vuonna se kasvattaa väriä sisältävän lehtiruusukkeen ja seuraavana vuonna on vuorossa upea kukinto, joka kypsyy siemeniksi.
Morsingon kaksi vuotta: ensimmäisenä vuonna väriä sisältävänä lehtiruusukkeena ja seuraavan vuoden komeilu Morsiamen kruununa. Kuvattu Pasi Ainasojan pellolta Nivalassa.
Värimorsinkoa kasvaa luonnonvaraisena Kaukasuksella ja osissa Aasiaa. Suomessakin sitä voi löytää Saaristomeren eteläosissa. Morsingon siemenet eivät kestä kylmää, joten kasvi tarvitsee leudon ilmaston menestyäkseen. Värikasvina sitä on viljelty
aikoinaan melkein koko Euroopan alueella. Sen siemeniä on löydetty jopa kivikautisen asutuksen jäljiltä, joten sen värisalat on tiedetty jo hyvin varhain.
Langat nousemassa värikylvystä - kohta sinertää!
Luonnonaineilla värjätessä saadaan keltaista, vihreää, ruskeaa ja
punaistakin, mutta sininen väriaine, jota saadaan morsingosta, on erittäin
harvinaista. Intialainen indigokasvi yleistyi 1500-luvulla ja se syrjäytti
morsingon. Indigon sininen sävy on syvempi ja sen tuottaminen oli edullisempaa.
Morsingon sininen väri on kuitenkin todettu olevan kestävämpää. Nykyisin
tekstiilit värjätään synteettisillä väreillä ja luonnonvärien käyttö on
harvinaista – onneksi kiinnostus niitä kohtaan on herännyt.
Morsingolla (ja indigolla) värjättäessä prosessi eroaa kasvivärjäyksestä,
jossa väriaine irrotetaan kasveista keittämällä ja väri tarttuu värjättävään
tekstiiliin liemestä. Morsingon väriaine erotetaan lehdistä uuttamalla niitä
lämpimässä vedessä ja hapettamalla vettä. Värjättävä kastetaan väriliemeen ja sininen
väri ilmestyy vasta kun se nostetaan väriliemestä ilmaan. Värjättävää voidaan
kastaa useamman kerran ja saada näin tummempia sävyjä. Väri voidaan myös
kuivata jauheeksi. Mielenkiintoiseen värjäysprosessiin voi tutustua Riihivillan
blogissa
http://riihivilla.blogspot.com/p/morsinko.html.
Tekstiilien värjäyksen lisäksi kasvipohjaisia
värejä voidaan käyttää esimerkiksi terveys-, kosmetiikka- ja hyvinvointialan
erikoistuotteissa lisääntyneiden allergioiden ja kemikaaliherkkyyksien
vuoksi. Eettiset, luonnonmukaiset ja
kestävää kehitystä edustavat tuotteet ovat myös yhä halutumpia.
Suomen kuumin morsinkonimi on Natural Indigo Finland Oy. Nivalalainen Pasi Ainasoja perheyrityksineen sekä viljelee morsinkoa että erottaa väriaineen kasvista. Hän kertoo matkastaan morsingon maailmaan seuraavasti:
Morsingon matka alkoi kesällä 2013. Olin kiertelemässä peltojani ja ajattelin, että eikö voisi viljellä muutakin kuin perinteisiä viljoja. Soitin saman tien tiedustelupuhelun Lukeen (Luonnonvarakeskus) ja erikoistutkija kertoi, että morsinko oli jäänyt ”työpöydälle”.
Siitä alkoi vuosien tiedonhaku ja googlailu.Tekemäni opintotyömatka Tanskaan oli käänteentekevä. Tutustuin heidän yrityskulttuuriinsa ja heidän ns. hyggeilynsä alkoi ottaa positiivisesti päähän. Matkalta päästyäni lähdin saman tien hakemaan Jokioisista 20 vuotta vanhoja siemeniä ja matka morsingon kanssa alkoi.
Morsingon viljelyn ja uuttamisen opettelu alkoi 2017. Kaikki on opeteltu kantapään kautta, mutta vastoinkäymisistä on opittu. Viljely alkoi kasvimaan kokoluokasta ja nyt morsingolla on 42 ha.
Viljely on haastavaa edelleen, etenkin rikkaruohot. Prosessia kehitetään koko ajan, jotta pystytään uuttamaan isoja määriä. Nautin matkasta. Suuret haasteet ja askel kerralla eteneminen ovat ihan parasta.
Natural Indigo Finland Oy sai Nivalan kaupungin yrittäjäpalkinnon v. 2019 ja sen on valittu mukaan Maaseudun Kasvupolulle (Maaseudun lupaavimpien kasvuyritysten sparrausohjelma).
Kiinnostuin itse morsingolla värjätystä langasta kuultuani siitä alkuvuodesta. Tällä hetkellä kudontakoneellani on nivalaisella pellolla kasvanutta sineä pellavakaitaliinan raitoina. Tästä myöhemmin - ja paljon!
MITÄ PIILEE HINNAN TAKANA?
Yksinyrittäjän näkökulma
Kun aloitin yrittäjänä, sain neuvon: ”Jos hinnoittelet tuotteesi halvemmiksi, myyt enemmän ja pärjäät paremmin.” Neuvon antaja oli vilpitön, hän toivoi pienen paikkakunnan yrittäjän menestyvän. Näkökantakin oli näennäisen looginen –liikevaihdon kasvaessa kannattavuus paranee.
Myytävien tuotteiden valmistajan todellisuus on toinen. Jos valmistamiseen kohdistuvat
kiinteät kulut, materiaalien kustannukset ja verot pysyvät ennallaan, on ainoa
”halpuuttamisen” kohde oma työtulo. Mikäli tuotannon ja ajankäytön suunnittelu
on tehty realistisesti, eivät tuotteen valmistamiseen kohdistuvat työtunnit vähene pienimuotoisen tuotannon kasvaessa. Siten halvemmalla myyminen merkitsee
vain huonompaa palkkatuloa - ja oravanpyörää.
Mitä piileekäänSuomessa valmistetun tuotteen hinnan takana? Asia konkretisoituu yrittäjälle lukuina etenkin veroilmoitusta täyttäessä, usein ikävällä tavalla.
Verokarhu on käynyt ahmaisemassa viidenneksen kokonaisliikevaihdosta arvonlisäverona. Vaikka väitetään, että asiakas maksaa ALV:n, en ole itse kuluttajana ilmoittanut verottajalle haluavani maksaa ALV:a ostamastani tuotteesta. Yrittäjänä olen kylläkin tilittänyt joka kuukausi arvonlisäveron (vähentäen myyntieni arvonlisäverosta jo ostoina/maksuina suorittamani veron).
Jäljelle jää vielä neljä viidesosaa jaettavaksi erilaisiin yrittämisestä muodostuviin kuluihin. Jos pyritään ammattimaiseen tuotantoon tarvitaan työtila, -kaluja, kalusteita, mahdollisesti myös koneita, ehkä myymälätilaakin. Lisäksi täytyy tietenkin hankkia materiaaleja. Yhteydenpitoa varten tarvitaan puhelin ja tietokone liitymineen.
Vakuutusyhtiöltä on hankittava tapaturmavakuutus, myös laitteet ja varastotuotteet on syytä vakuuttaa. Suurin vakuutuserä on kuitenkin YEL, yrittäjän eläkevakuutus. Se on yrittäjän iästä riippuen vuosittain 24,1 – 25,6 % arvioidusta työtulosta.
Ei riitä, että tuotteet pystytään valmistamaan – ne pitää myös pystyä muuttamaan rahaksi. Siirrytään markkinoinnin kuluihin. Käteismaksujen vastaanottamiseen tarvitaan maksupääte ja kotisivut/verkkokauppa on nykyisin lähes välttämätön. Tuotteet täytyy pystyä esittämään kuvallisesti ja jollei yrittäjä pysty itse ottamaan laadukkaita kuvia tai tekemään kotisivuja, täytyy ne teettää ammattilaisella. Vielä tarvitaan tuotelappuja ja käyntikortteja, vieraskielisiä hoito-ohjeita….
Onko lähdettävä messuille ja markkinoille vai pystytäänkö hyödyntämään lähialueen ostovoimaa? Pyritäänkö perustamaan yhdessä kivijalkakauppa ja kuinka paljon siitä muodostuu kustannuksia? Vai turvaudutaanko jälleenmyyjiin ja hyväksytään se, että
kauppias tarvitsee vähintään kolmanneksen tuotteen hinnasta kattaakseen omat
kulunsa. Jos myyntimatkat kohdistuvat kauemmaksi, tarvitaan puolestaan tarpeeksi
tilava kulkuneuvo.
Ihmettelen, miksi suomalaisella palkalla ei olisi varaa ostaa Suomessa valmistettua tuotetta? Onko kyse siitä, että halpatyö on vääristänyt hinnat ja tilastollisesti mitataan
vain suomalaisen palkkatyön ostovoimaa. Halvalla tuotettuja tavaroita on vara hankkia yhä enemmän - sekö on ostovoimaa, johon kannattaa pyrkiä? Mahdollisesti ala-arvoisissa työolosuhteissa teetetty työ on siten määritellyt normaalitason tuotteiden hinnoille? On luotu illuusio, että koska tuote ei ole kallis, sen ei tarvitse kestää kauan – aina voidaan hankkia tilalle uusi (halpa tuote).
ISOT, PEEKOOT JA LUUSERIT
Hei, minä täällä kirjoittelen – kasvuhaluton yksiyrittäjä-luuseri. Enkä edes myönnä olevani yrittäjänä luuseri, kasvuhaluton kylläkin. En tykkää isoista hallitsemattomista riskeistä, niiden realisoituessa tappiot lankeavat usein yhteiskunnan maksettaviksi. Miulle riittää, että säilytän oman työpaikkani tyytymällä palkkaan, jonka työlläni pystyn ansaitsemaan. Toivon jopa, että pystyisin esimerkilläni rohkaisemaan muita samalle polulle ja yhteistyön avulla rakentamaan tukevampaa tulevaisuutta useamman yrittäjän kanssa.
Mie maksan laskuni, vuokraan työtilani, käytän muiden yrittäjien palveluja, ostan käyttämäni materiaalit, tilitän alvini ja veroni sekä huolehdin eläkevakuutuksestani. Miusta on hienoa, että olen pystynyt antamaan uuden elämän käytöstä poistetulle Tielaitoksen huoltohallille sekä ylläpitämään hitusen suomalaista konekudonnan osaamista kahdella teollisuuskutomoiden hylkäämällä kudontakoneellani. Mie olen ylpeä jopa siitä, että kuljetan tuotteissani pienen palasen kulttuurihistoriaa ja suomalaista talonpoikaisperinnettä. Ne asiat ovat tärkeitä miulle.
Tarkemmin ajatellen en mie olekaan luuseri, vaan suoraan sanoen kauniiseen pakettiin kääritty lahja yhteiskunnalle. En hamua tukiaisia -tulen toimeen omillani. En myöskään kurkistele veroparatiiseihin, vaan kuulun Iloisiin veronmaksajiin, jotka kokevat yhteiskunnan jäsenilleen tarjoamat palvelut niin tärkeiksi, että haluavat maksaa niistä veroina. Kun meidänlaisiamme on tarpeeksi, seisoo yhteiskunta tukevasti jaloillaan.
Omakehu sikseen ja katsotaan faktoja. Suomessa on tällähetkellä n. 180 000 yksinyrittäjää (vuoden 2018 tilaston mukaan 71 % kaikista Suomen yrityksistä) – lähes saman verran kuin työttömiä henkilöitä tammikuussa 2020. Yksinyrittäjien määrä on kasvanut tasaisesti 2000-luvun ajan, nousua on ollut 2000-2019 välisenä aikana jopa 50 %. Samaa trendiä ei ole ollut työllistävien yritysten määrässä, niitä on kutakuinkin saman verran kuin vuosituhannen alussa. Laskettuna yritysten prosentuaalisesta liikevaihdosta on yksinyrittäjien osuus alle 15 %. Tiedot on poimittu Suomen Yrittäjien kotisivuilta, joilla tähdennetään, että yksinyrittäjien merkitys koko yhteiskunnalle on kasvanut.
Muistan 1990-luvun lopulla pidetyn palaverin, jossa ulkopuolinen konsultti ennusti, että tulevaisuuden Suomessa pienten yritysten yhteiskunnallinen merkitys lisääntyy merkittävästi suurten väistyessä. Mielestäni hän jopa korosti, että pienet ovat tärkeä realistinen mahdollisuus. Jälkiviisaana olen ymmärtävänäni, että se aika on tulossa – vai onko jo tullut? Vai menikö se korona-tilanteen jatkuessa? Miten käy yksinyrittäjien, joilla ei ole taloudellista puskuria ylläpitää toimintojaan liikevaihdon pudotessa lähelle nollaa? Korona lumipallo on lähtenyt pyörimään ja tuskin kukaan osaa ennustaa millaiseksi maailma jää kun se sulaa pois.
Iän kertyessä on ajatuksiini ja puheisiinikin putkahtanut sana eläköityminen. Sivusin asiaa viime vuoden lopulla kollegojeni kanssa. Heidän ensimmäinen kysymyksensä kuului: ”Mitä sie sitten (muka) tekisit?”. Huomasin vastaavani: ”Tekisin politiikkaa”. Kollegojeni kasvoille levisi epäileväinen hymynkare. Kun tähdensin, että haluaisin tuoda esille lempiaihettani, käsityöalan pien- ja etenkin yksinyrittäjän yhteiskunnallista merkitystä, muuttuivat hymyt hyväksyviksi. Mielestäni poliittinen keskustelu pohjustaa päätöksentekoa tuomalla yhteiskunnassa toimivien eri ryhmien ongelmia ja piirteitä esille.
Olen ollut koko elämäni kosketuksissa käsitöihin. Elin lapsuuteni 60-luvun maaseudulla, jossa omavaraistalous oli arkipäivää ja monenlaiset taidot tarpeellisia. Äitini oli ensimmäinen kudonnanopettajani ja kotona kudoimme isäni tekemillä kangaspuilla. Kudonnanalan koulutuksen jälkeen toimin opettajana, neuvojana, koulutus-suunnitteleijana, projektityöntekijänä, käsityökaupan myyjänä ja nyt 23 vuotta käsityöyrittäjänä. Koemusta ja näkemystä on kertynyt monelta alueelta.
En kuitenkaan ole nyt tekemässä poliittista päänavausta eläkepäivilleni. Sydämelleni on vain kertynyt niin paljon huolta kultturillisen ja taidollisen osaamisen sekä pienyrittäjyyden puolesta, että haluan vuodattaa ajatuksiani ”paperille”. En ole koskaan ollut innostunut varsinaisesta blogi-julkaisemisesta, tiputtelen siksi vuodatuksiani tänne kotisivujeni KÄDET SYDÄMELLÄ –välilehdelle ja linkitän tietoa niiden ilmestymisestä yritykseni FB-sivulle.